Ilmeen Siisiälän Tattarmäestä kotoisin olevalle Sulo Armas Munnukalle (1908-1989) ja vaimolleen Marja-Liisalle (1912-1992) syntyi kymmenen lasta. Esikoinen heistä kuoli vauvana Jääskessä. Yksi nykyrajan takana syntynyt ja kahdeksan Imatralla syntynyttä jatkoivat elämäänsä ja yhteiseloaan Imatralla aina kuluneeseen kesään asti.
Väinö Kalevi Munnukka, suurperheen perheen toiseksi vanhin, menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen Ruokolahdella 30.6.2022. Mökkisaunasta Sai-maan rantaveteen vilvoittelemaan lähtenyt Väinö kuoli niin kuin oli ennalta toivonut ja siitä avopuolisolleen Railille kertonut: lähti suorilta jaloilta.
Väinö oli kuollessaan 81-vuotias, syntynyt Talvisodan evakossa 9.12.1940.
Elämäntyöstään valtaosan hän teki Enso-Gutzeitilla Kaukopäässä. Eläkkeelle hän jäi pitkäaikaisesta kartonkikoneen hoitajan vastuullisesta työstä.
Väinö halusi oppia uutta ja kokea uutta. Avioliitosta Tertun (o.s. Suutari ) kanssa syntyneet pojat Jari ja Kari muistelivat, miten perhe jo 1970-luvulla matkasi pitkin Eurooppaan kupla-Volkkarilla. Väinöä kiinnosti maitten historia, johon sai tuntumaa paikan päällä.
Oppia Väinö haki myös koulun pelkiltä. Lapsena vähiin jäänyttä koulunkäyntiäänhän hän paikkasi 1980-luvulla: haki lisää yleissivistystä suorittamalla iltakoulussa peruskoulun oppimäärät.
Väinö oli kätevä käsistään. Silloiselle perheelle syntyi 1978 Imatran Kyyrölään omakotitalo. Apuna olivat veljet ja omat pojatkin parhaansa mukaan. Rakentaminen jatkui viimeiseen asti: kuolin-päivänään Väinö vielä korjaili grillikatoksen savupiippua ja uusi kaivon kannet.
Väinön sisarustensa kanssa suvun syntysijoille Siisiälän Tattarmäkeen vuonna 1999 tekemä kotiseutumatka oli epäilemättä kimmokkeena tulevaan sukuseuratyöhön.
Kun Munnukka-sukuseura tarvitsi 2006 uuden puheenjohtajan, tarttui Väinö sukututkija-sisarensa Leenan lievästi painostamana haasteeseen. Väinö johtikin sukuseuraa Munukoitten ja Munnukoitten yhteisen sukuseuran perustamiseen asti.
Puheenjohtajuuden ohella Väinö piti vakaaseen tahtiinsa huolta myös sukuseuran vähäisistä varoista.
Munnukoitten sukukirja ”Myö ja meijä suku” saa olla paljosta kiitollinen Väinölle. Hän opetteli kuvien skannauksen ja niinpä valtaosa kirjan valokuvista kulki painoon hänen kauttaan.
Urheilullinen Väinö aloitti 1980-luvulla poikiensa kanssa tenniksen peluun, mikä jatkui pitkään myös eläkeiässä.
Kalastus oli Väinön mieliharrastus. Jari-poika muisteli, kuinka hän ja Kari-veljensä olivat 1970-luvulla Jukajärvellä intiaanikanootilla kalastamassa ja luontoa kokemassa.
Myöhemmin Väinö löysi perhot ja perhokalastuksen, josta tuli hänen intohimonsa. Työkavereitten, usein myös Pauli-veljen kanssa matkat johtivat Kuusamon koskilta aina Tenolle asti.
Mikään ei varmaan voita tunnetta, kun itse solmimallaan perholla ja itse rakentamallaan perhovavalla sai lohen, taimenen tai harrin!
Kalastuksen liittyi tietysti sekin, että Väinö oli hyvä ruuanlaittaja.
Kuusamoon hän oli asuntoautollaan Railin kanssa lähdössä myös kuluneena kesänä. ”Lykättiin matkaa kun juhannukselta alkoi ne helteet”. Sitäkin se Väinö aina puhui, että siellä Kuusamon koskilla voisi vaikka jättää elämälle hyvästit”, kertoi Raili.
Väinöä jäivät kaipaamaan avopuoliso Raili lapsineen, pojat Jari ja Kari perheineen sekä koko Imatralla asuva sisarusparvi perheineen.